Agilityn alkeiskurssi loppui ja kesätauko kolkuttelee ovella. Meillä se tarkoittaa lähinnä taukoa agilitystä, muut treenit jatkuvat kesälläkin. Meillä on ollut kurssilla valtavan kivaa. Agilitystä ollaan tietysti opittu paljon, mutta ihan valtavasti jää oppimattakin. Jo pelkästään termien määrä aiheuttaa omassa päässä pientä huimausta! Miten ihmeessä tuon kaiken voi jonain päivänä sisäistää?
Jedille tekeminen on ollut häiriön sietämistä. Ensimmäiseen kertaan verrattuna eroa käytöksessä on kuin yöllä ja päivällä. Odottaminen ei ole Jedin vahvinta alaa, mutta siinäkin tapahtuu kehittymistä jatkuvasti. Tosin häiriötä ei kyllä kestetä siiinä määrin, että koira voisi treenata hallissa täysin vapaana. Erinäiset naiset ovat olleet sen verran ihania, että ajoittain Jedi on singonnut jopa kesken liikkeen viekoittelemaan naisia, jotka eivät kyllä ole pätkääkään innostuneet nuoren urhon kosiskeluista.
Enemmän päänvaivaa tästä tekemisestä aiheutuu kuitenkin minulle. Ohjaaminen on vaikeaa! Monesti olen ihmetellyt, että miksi koira on jossain aivan muualla kuin minne minä AJATTELISIN sen menevän. Vika löytyy täältä kirjoittajan paikalta. Jedi seuraa tekemisiäni tarkkaan ja menee juuri sinne minne ohjaan, ei sinne minne luulen sitä ohjaavani! Löytyisikö jostain kurssi, johon voisi mennä ilman sitä koiraa opettelemaan valssia, sylikäännöksiä, takakäännöksiä ja niitä kaikkia muita asioita, jotka olen jo autuaasti unohtanut!
Laji itsessään on sen verran mielenkiintoinen, että jatkoa seuraa. Syksyllä jatkuu siis jatkokurssin merkeissä ja katsotaan mitä ihmeitä siellä saadaan ohjaajassa aikaiseksi. Jedi itsessään on osoittanut jälleen olevansa reipas ja rohkea, kuten se on aina ollutkin. Uudet esteet kuten puomit ja pussit eivät ole aiheuttaneet mitään epäröintiä. Lähinnä liiallista vauhtia on jouduttu ajoittain karsimaan sekä opettamaan koiralle esteiden oikeaa suorittamista. Esimerkiksi putkeen Jedi menee kyllä mielellään, mutta saattaa tulla samasta päästä ulos, kun minä en tajua liikkua oikein, mutta sehän ei toki ole koiran vika. Ohjaaja on vain liian hidas ja ehkä kömpelö ja vähän pääsiäiskäsi! :D
Toivottavasti syksyllä meille on jostain löytynyt taas lisää malttia keskittyä muuhunkin kuin naisiin... Mielessä kolkuttelee myös BH-kokeeseen ilmoittautuminen, mutta katsotaan nyt mitä kaikkea kesällä saadaan aikaiseksi. BH-kurssi on nyt kesällä ohjelmassa, mutta kirjoitellaan siitä sitten erikseen.
Minä jännitän. Oikeastaan kaikkea aina aluksi ja ainakin vähän. Toisia asioita pidempään, toisia vähemmän, mutta jännitän - aina. Jokainen uusi asia ja kokemus aiheuttaa ainakin pientä jännäämistä. En nyt yöuniani menetä joka asiasta, mutta pikkuisen vatsanpohjalla kihelmöi.
Jännitin Jedin kanssa ensimmäistä lääkärikertaa, ensimmäistä näyttelyä (ja toista ja kolmatta ja...), ensimmäisiä hakutreenejä, tottistreenejä, uutta kouluttajaa, uutta maastoa, kaikkea mitä tehdään ensimmäistä kertaa. Jännitys ei lamauta minua ja oma toimintakyky kyllä säilyy. Pystyn kuuntelemaan ohjeita ja ainakin yritän toimia niiden mukaan ja tähänkin asti kaikesta on selvitty ja varmasti selvitään jatkossakin. Kiinnostavaa tässä jännittämisessä on Jedi.
Käytiin opettelemassa jännittämistä agilityn alkeiskurssin pääsykokeessa. Tätä jännitin tavanomaista enemmän, koska minulla ei ollut tarkempaa käsitystä siitä, mitä tuolla kokeessa tehdään ja millaisiin tilanteisiin Jedin kanssa joudutaan. Jännitin myös itse jännittämistä ja sitä, miten se näkyy Jedissä. Jedi kun on kaikessa hönttäilyssään kuitenkin minua kohtaan hyvinkin herkkä koira. Tällä tarkoitan sitä, että Jedi lukee minua kuin avointa kirjaa. Mitään tunnetilaani en saa siltä piiloon, vaikka se välillä olisi hyvinkin hyödyllistä. Jännittäminen kyllä näkyi Jedissä, mutta koe oli lopulta oikeinkin onnistunut tilaisuus ja opetti taas minulle lisää ja loi lisää luottamusta meihin tiiminä.
Aamulla kurvasimme agilityhallin pihaan, kävin ilmoittamassa meidät kokeeseen ja lähdin Jedin kanssa vähän kävelemään. Koira oli lähes valkoinen hilseestä ja korvat olivat kai unohtuneet kotiin asti. Namit tai lelut eivät kiinnostaneet vaan kaikki into kohdistettiin hihnassa vetämiseen ja haisteluun. Melkein jo itse hermostuin lisää, kunnes TAAS ymmärsin, että minä itse aiheutan jännittämiselläni tämän toiminnon. Vein Jedin myös tutustumaan halliin, jossa vetäminen ja vimmattu haistelu jatkui. Tässä kohtaa istuin itse alas ja koitin unohtaa koko koiran, jotta saisin itseni rauhallisempaan tilaan ja sitä kautta myös uskoteltua Jedille, ettei täällä ole yhtään mitään jännitettävää.
Lopputuloksena voin todeta, että nämä "jooga harkoitukset" toimivat! On aivan selvää, että Jedi haluaisi mennä tutustumaan muihin koiriin ja ihmisiin, joillekin piti vähän nostella niskavilloja ja ehkä haukkuakin, vähän hyppiä minua päin ja muutenkin härvätä. Päivä oli koiran näkökulmasta pitkä. Puolitoista tuntia hallissa kymmenen muun koirakon kanssa vain vaatii paljon etenkin päältä ja hermoilta. Jedi jaksoi päivän valtavan hyvin! Välillä istui jalkojen välissä rapsuteltavana, välillä makasi lattialla, toisinaan haisteli ympäristöä rauhassa ja kerjäsi pikkutempuilla nameja taskustani.
Itse koetehtävät sujuivat paremmin kuin osasin odottaa. Hyppääminen nyt on aina kivaa eikä putkeen meneminen aiheuttanut pienintäkään epäröintiä! Tottelevaisuus osiossa Jedi teki mitä pyydettiin, seurasi, istui ja odotti, tuli luokse VASTA KUTSUSTA ilman mitään sirkustemppuja! Mietinkin päivän jälkeen kummasta olen enemmän ylpeä: itsestäni vai koirasta. Kasvattaja totesi itseasiassa naulankantaan, että "itsestäs tietty, Jedi vaan peesaa sua".
Jännittäminen itsessään näkyy eri koirissa monin eri tavoin. Yhdeltä hermot pettää heti, toinen lamaantuu eikä tee mitään, kolmas keksii kaikkea mahdollista siljaistoimintoa ja neljänneltä tuntuu kaikki tieto ja ymmärrys pudonneen päästä pois, vain koska ohjaaja jännittää eli käyttäytyy koiran mielestä normaalista poikkeavalla tavalla. Yhdenkään koiran reaktiot eivät ole samanlaisia ja mielestäni tärkeää onkin hakeutua koiran kanssa tilanteisiin, jotka aiheuttavat jännittämistä. Oikeastaan jo senkin takia, että näkee mitä tapahtuu. Itse ainakin jännitän vähemmän, kun tilanne itsessään ei ole aivan uusi. Kuten jo sanoinkin niin esimerkiksi näyttelyitä jännitän joka kerta. Jännittäminen ja sen aiheuttamat reaktiot ovat kuitenkin erilaisia kun tietää valmiiksi mitä tuleman pitää.
Tulevat kokeet jännittävät varmasti jatkossakin, mutta luulen, että olen vihdoin todella sisäistänyt mitä minun mielentilani tekee Jedille. Tämän ymmärtäneenä koen, että monet tilanteet on helpompi hallita ja toisaalta vahvistaa sitä positiivista käytöstä jännittämisestä huolimatta. Jälleen täytyy todeta, että meistä kasvaa vielä erinomainen tiimi!
Todetaan vielä tähän loppuun, että läpäistiin pääsykoe! :)
Talvi on ollut jokseenkin omituinen. Viime vuonna lunta oli muistaakseni kaksi viikkoa ja se oli sitten siinä. Tänä vuonna lunta on satanut aika useinkin, mutta usein se on jäänyt maahan päiväksi pariksi ja sulanut taas pois. Tiet (eli meidän lenkkipolut) on olleet järkyttävän liukkaita ja Jedi onkin joutunut kulkemaan kurissa ja ketjussa, jottei olla molemmat nurin. Vaikka tuolla koiralla on "nastat" tassuissa niin kummasti sekin on luistellut pitkin teitä. Ei siis mitenkään kivaa lenkkeilyä.
Onneksi talven pelastus on ollut maneesi! Kuivaan ja tuulelta suojaiseen paikkaan on ollut mahtava päästä treenaamaan ja päästämään höyryjä. Tottis kulkee meillä tällä hetkellä pelottavan hienosti! Häiriötä on tullut tällä hetkellä ihmisistä. Koirahäiriöt pitäisi myös pikkuhiljaa aloittaa kevättä ja kenttätreenejä ajatellen.
Seuraaminen, käännökset ja jäävät liikkeet. Niistä ei ole tällä hetkellä mitään huomautettavaa. Jedi tekee minulle töitä valtavalla halulla ja innolla. Välillä tuntuu, että palkaksi riittää vain se että TEHDÄÄN JOTAIN! Mikä on tietysti tulevaisuutta ajatellen hienoa. Treenien pituutta olen myös tietoisesti lisännyt, mutta eihän tuolta pojalta lopu virta millään. Hienoa on myös huomata, että Jedi jaksaa keskittyä tekemiseen minun mielestäni todella pitkiä aikoja. Härväämistä, sähläämistä tai omia kuvioita ei juurikaan näy!
Noutokapulaa olen myös tehnyt Jedille (vihdoin!) tutuksi. Aluksi kapula ei vain ollut kiva. Jedi ei oikein ymmärtänyt että haluan sen vain pitävän kapulaa suussa. Se vaikutti myös vähän inhottavalta eikä kapulan pitäminen ollut Jedistä mielekästä. Jedi kuitenkin tykkää tuoda minulle leluja ja palloja jatkuvasti, joten koitin toista lähestymistapaa. Heitin kapulan ja käskin Jedin tuoda sen minulle. Jedi teki työtä käskettyä ja tästä lähti noutokapulan kanssa toimiminen liikkeelle. Seuraavaksi olisikin tavoitteena saada Jedi hetken pitämään kapulaa ja luovuttamaan sen vasta käskystä. Pieniä askeleita, mutta valtavan palkitsevaa joka askelmalla!
Pikkuhiljaa olemme myös aloittaneet hyppytreenit. Hyppääminen on Jedistä (yllätys) kivaa, mutta harjoittelua sekin vaatii. Aina ei ponnistukset osu kohdalleen, mutta onneksi pressuesteet ja muut kevyet esteet joustavat, joten loukkaantumisen riski on pieni. Pienet kolinat eivät ole vieneet Jediltä uskallusta hypätä, mutta hyppytreenit olen aina pyrkinyt lopettamaan iloiseen ja onnistuneeseen hyppyyn.Meninpä vielä koittamaan mitä mieltä Jedi on hyppynoudoista! No sitä mieltä, että tehdään vain! Este tosin oli ehkä n 30 cm korkea, mutta pienestä se on aloitettava.
Vaikka pidänkin talvesta, niin kevättä jo odotellaan! Omat jalat polttelevat jo hakumetsälle eikä Jedikään varmaan moisesta toiminnasta harmistuisi.. ;)
Kuvat on tällä kertaa vain söpöjä, ei niin toiminnallisia! :D
